Jos lääkäri tai radiologi ei löydä potilaasta selvää tautia, saattaa hän alkaa pohtia, mikä on potilaan motiivi tulla lääkärin vastaanotolle tai tutkimukseen. Muistan tunteen tulleen herkästi urani alkuvaiheessa ja mietin, haluaako potilas jonkin etuuden, esimerkiksi päihdyttävää lääkettä tai sairaslomaa. Kokeneempana kysymys tulee mieleen yhä harvemmin. Olen huomannut, että potilas ei tule vastaanotolle turhaan. Samaan aikaan olen huomannut, että tutkimusmenetelmissämme on puutteita siten, että emme löydä potilaan vikaa, vaikka se siellä olisikin.
Lasten jalkapalloharrastusten aikaan muistan joukossa olleen nuoria, jotka eivät halunneet mennä treenaamaan tai kentälle ”koska sattuu”. Lääkärissä oli käyty, röntgenkuvakin otettu. Mitään ei ollut löytynyt. Mietin, että ehkä heillä ei ole mitään sairautta vaan jokin muu syy, miksi eivät halua kentälle. Ehkä he haluavat vain lopettaa jalkapallon, mutta eivät uskalla sanoa sitä isälle. Miksi he sitten kuitenkin tulevat treeneihin ja istuvat murheellisen näköisenä kentän laidalla penkillä? Siihen en keksinyt vastausta. Nyt uskon, että ainakin joillakin noista lapsista oli luun rasitusvamma. Luu on kipeä, jos treenaa. Tehdyillä tutkimuksilla vaivat jäivät pimentoon. Magneetti todennäköisesti olisi loistanut patologiaa.
Tematiikka siitä, onko lääkärissä käynti turha vai ei, on tärkeä myös potilaalle. Usein potilas saattaa todeta diagnoosin kuultuaan helpottuneena ”en tullutkaan turhaan” tai ”vika ei olekaan korvien välissä”. Voisiko suomalaisen miehen haluttomuus tulla lääkärin vastaanotolle liittyä tähän, pelkoon siitä, että lääkäri tuomitsee käynnin turhana?
Sanon aina potilaille, että paras löydös on se kun mitään ei löydy. Silloin on hyvät mahdollisuudet siihen, että vaiva paranee kokonaan.